Työelämä ja nuorten mielenterveys huolettavat diakoniatyöntekijöitä

Koronan vuoksi moni asia on ollut tauolla viimeisen reilun vuoden aikana. Vaan ei diakoniatyö. Ihmiset ovat tarvinneet entiseen malliin apua suurissa elämänkriiseissä - eroissa, sairauden osuessa kohdalle, päihdeongelmissa tai läheisen kuollessa. Moni työtön tai eläkeläinen on ollut taloudellisesti tiukoilla ennenkin, mutta koronan vaikutus työpaikkoihin on sysännyt yhä useamman hankalaan tilanteeseen.

- Viime keväänä auttamisen keinot piti koronan myötä miettiä uudestaan. Diakoniatyö seurakunnassa on perustunut siihen, että luoksemme on voinut tulla ja kohtaamisen paikkoja on ollut paljon. Avopäivystyksetkin ovat jatkuneet koko ajan, mutta jouduimme keskittymään puhelinpalveluihin ja miettimään turvallisuusjärjestelyjä, muistelee Tikkurilan seurakunnan johtava diakoniatyöntekijä Saara Huhanantti.

Eristysjaksot ovat toisaalta kärjistäneet mahdollisia jo perheessä olemassa olevia ongelmia neljän seinän sisällä – toisaalta aiheuttaneet yksinäisyyttä vaikkapa vanhuksille.

Diakoni Johanna Lehmusmiehen työssä poikkeusaika on näkynyt erityisesti, kun keskustelua on käyty läheisensä koronalle menettäneen tai työssään uupuneiden sairaanhoitajien kanssa. Terveydenhoitoalan ohella kuitenkin koko nykyinen työelämä näyttäytyy diakoniatyön kohtaamisten näkökulmasta kovana. Epävarmat pätkätyöt ja uudelleen kouluttautumisen vaatimus uuvuttavat.

- Työntekijöiltä vaaditaan hirveästi, suorituskeskeisyys näkyy loppuun palamisena tai ahdistuksena. Jotkut saavat apua työterveyshuollolta, osa on kunnan palveluiden varassa. Avun piiriin tullaan usein niin myöhään, ettei vaihtoehdoksi enää jää kuin kuntoutustuki tai työkyvyttömyyseläke, Lehmusmies sanoo. 

Jos tulosta täytyy työpaikalla tehdä pienenevillä resursseilla, kasvavat fyysinen ja henkinen vaatimustaso. 

- Sairastaa ei uskalleta, etteivät työt lähde alta. Työnantajat eivät myöskään usein ymmärrä erityislasten vanhempien poissaoloja. Moni tekee sitten itse sen valinnan, että ottaa loparit, hän kuvailee kuulemiaan tilanteita.

Jos Lehmusmies voisi muuttaa työmarkkinoita, olisi myös osatyökykyisille enemmän töitä tarjolla. 

- Tarve niille paikoille on suuri. Terveyskustannuksetkin vähenevät, jos ihminen saa

elämäänsä mielekästä tekemistä.

Huhanantti huomauttaa, että matalapalkkatyöt, joihin on ollut helppo päästä ovat käyneet vähiin, kun esimerkiksi ravintola- ja tapahtuma-ala ovat hiljentyneet. 

- Työllistymisvaihtoehdot ovat olleet monille viime aikoina olemattomat. Tietysti työssä olevillakin etätyön kuormitus on erilaista. Korona on tuonut kaikkiaan mielenterveyspalveluiden ja tukipalveluiden tarpeen vielä eri tavalla esille, hän sanoo.

 Nuorten tilanne mietityttää

Vaikka määrällisesti suurin ikäryhmä asiakkaissa ovatkin 40–60-vuotiaat, huolestuttaa diakoniatyöntekijöitä aivan erityisesti nuorten asema. Huhananttia mietityttää se, miten voimakkaasti erilaiset sosiaaliset lähtökohdat vaikuttavat jo nyt esimerkiksi koulutusvalintoihin. Myös tämänhetkinen jopa kolmen kuukauden jonotus mielenterveyspalveluihin on nuorelle ihmiselle tuskaa. 

- Ilmiöiden tunnistaminen on diakoniatyön ytimessä. Ja sen, missä kohtaa palveluissa on aukkoja. Olemme nyt miettineet Vantaan kaupungin nuortenkeskus Nupin kanssa yhdessä keinoja mielenterveyspalveluiden jonossa olevien nuorten tukemiseen.

Ajatuksena on, että seurakunnan nuoriso- tai diakoniatyöntekijä voisi toimia hoitoon pääsyä odottavan kannattelijana tai tukihenkilönä. 

- Työntekijä voisi vaikka käydä kävelyllä, soittaa ja viestittää, kysyä onko nuori muistanut syödä, tukea, olla turvallinen aikuinen, Huhanantti kaavailee.